Suomalainen pankinjohtaja luki sambialaisen taloustieteilijän kirjan ja vakuuttui, että kehitysapu kannattaisi lopettaa. Syntyi lyhyt juupas-eipäs –väittely, muttei mitään vakavampaa keskustelua. Harmi, sillä vaikka Dambisa Moyon (http://www.dambisamoyo.com) bestseller “Dead Aid” ei sisälläkään mitään kovin uutta ja ihmeellistä, kehityspolitiikka ja sen alla siirrettävät valtavat rahasummat ovat politiikkaa puhtaimmillaan, ja poliittisista valinnoista olisi raikastavaa käydä välillä kunnollinen yhteiskunnallinen keskustelu.
EU:n kehityspolitiikasta päättävät ministerit, mutta poliittisten linjausten valmistelu tapahtuu CODEV-työryhmässä. Jos työryhmän jäsen erehtyy tuntikausia Justus Lipsiuksessa (http://en.wikipedia.org/wiki/Justus_Lipsius_building) istuttuaan pohtimaan eksistentiaalisia kysymyksiä, hän saattaa kysyä itseltään, mitä tekemistä kehitysjargonia ja lyhenteitä vilisevällä työryhmäkeskustelulla on perulaisen pienviljelijän tai sambialaisen AIDS-orvon arjen kanssa. (Ja miten selittää lapsille äidin työ, kun äiti istuu aamuyöllä neuvottelemassa siitä, tulisiko Etelä-Etelä –yhteistyöstä puhua “Etelä-Etelä –yhteistyönä”, “niin kutsuttuna Etelä-Etelä –yhteistyönä” vaiko peräti “yhteistyönä, joka tunnetaan Etelä-Etelä –yhteistyönä”?) Mutta kun muistaa, että EU vastaa yli puolesta maailman kehitysavusta, muistaa myös, että unionin kehitysapu on miljoonille ihmisille kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.
Kevään ja alkukesän 2010 suuri ponnistus CODEV:issa on ollut EU:n yhteisen näkemyksen laatiminen syyskuussa YK:n yleiskokouksessa pidettävää vuosituhattavoitteiden (http://www.vuosituhattavoitteet.fi) (MDG, Millennium Development Goals) välitarkastelua varten. YK:n jäsenmaathan sitoutuivat 10 vuotta sitten ratkaisemaan maailman suuret kehitysongelmat vuoteen 2015 mennessä. Joissakin kahdeksasta tavoitteesta on edetty varsin lupaavasti – peruskoulutus lienee kärkiesimerkki – mutta toiset, kuten tavoite vähentää äitiyskuolleisuutta neljännekseen vuoden 1990 tasosta, ovat edenneet huolestuttavan hitaasti. (Osassa Afrikkaa äitiyskuolleisuus on itse asiassa noussut vuoden 1990 jälkeen, ja joka minuutti maailmassa kuolee yksi nainen raskauteen tai synnytykseen.) EU:n ja muun maailman, kehitysmaiden itsensä etunenässä, tulisi nyt päättää, millä vakavuudella suhtautua tavoitteiden saavuttamiseen ennen vuoden 2015 deadlinea. Keskeytetäänkö, vai päätetäänkö puristaa sisulla loppukiriin, vaikka kengät hankaavat ja veren maku nousee suuhun?
Lopullisen sinetin EU:n MDG-kannalle antoi 14.6. kehitysministerikokoonpanossa järjestetty ulkoasiainneuvosto. Monen ministerin kengässä hiersi kivenä ODA, official development assistance eli julkinen kehitysapu. Sanottakoon se nyt suoraan: usea EU-maa ei ole pitänyt kiinni ODA-lupauksistaan. Samasta syystä EU-reppana ei tule olemaan helpossa asemassa New Yorkin syyskuun kokouksessa. Kehitysmaaryhmä lyönee sitä ODA:lla päähän ja kovaa – miten maailman köyhimmät valtiot voivat saavuttaa vuosituhattavoitteet, jos rikkaimmat eivät pidä kiinni apulupauksistaan? EU myöntää 14.6. sovituissa MDG-päätelmissä (http://www.consilium.europa.eu/uedocs/cms_data/docs/pressdata/EN/genaff/115157.pdf)ettei se tule saavuttamaan vuodelle 2010 asetettua välitavoitetta käyttää 0,56% BKT:stä kehitysapuun – vuonna 2009 se pääsi vain 0,42% tasolle. (http://ec.europa.eu/development/how/monterrey_en.cfm) Lopullisesta tavoitteesta - 0,7% vuonna 2015 - EU kuitenkin pitää sinnikkäästi kiinni.
Toisen ODA-halon kanssa heiluvat unionin jäsenmaiden veronmaksajat, joista kunkin keskimääräinen panos unionin kehitysapuun on vajaat sata euroa vuodessa. Heistä moni kysyy velkakurimuksen ja eläkepommin välissä sinnitteleviltä hallituksiltaan, miten ne voivat näinä talouskriisin aikoina syytää rahaa ulkomaille. Ja mitä jos Moyo ja Wahlroos ovatkin oikeassa: entä jos Afrikkaan (ja muuallekin maailmaan) kaadetut pari biljoonaa euroa ovatkin menneet kankkulan kaivoon?
EU-parka ei kuitenkaan halua keskittyä puhumaan rahasta New Yorkissa. Kiitoksia sen on turha odottaa, vaikka se onkin miltei 50 miljardilla vuosittaisella eurolla maailman suurin avunantaja. Mutta miten on – eiköhän ole aika myöntää, että joidenkin vuosituhattavoitteiden surkea eteneminen on kiinni enemmän poliittisen tahdon kuin rahan puutteesta? Voisiko esimerkiksi olla niin, että monessa maassa naiset eivät edelleenkään ole tarpeeksi arvokkaita, että heidän terveyteensä kannattaa panostaa? Ja olisiko reilua, jos muutkin kuin EU kantaisivat kortensa kekoon?
Vaikeita kysymyksiä on paljon, helppoja vastauksia ei yhtään. Moyon reseptistä, jonka mukaan kehitysmaiden tulisi itse hankkia koko rahoituksensa - lähinnä kansainvälisiltä joukkovelkakirjamarkkinoilta - tulee mieleen lähinnä vain Kolmas Nainen ja Pauli Hanhiniemen viisaus: “Jos se ois helppoo oisin tehnyt sen jo, vaan se on vaikeeta.” [i] (http://www.youtube.com/watch?v=h2naa0KfDSw&feature=related) Mutta Moyo on kieltämättä oikeilla jäljillä vaatiessaan kehitysmaita itse ottamaan enemmän vastuuta omasta kehityksestään ja irrottautumaan apuriippuvuuden kahleista.
Suomella ei ole New Yorkissa mitään hävettävää – päinvastoin, ODA-maksatuksemme vuonna 2009, yli 900 miljoonaa euroa, olivat 0,54% BKT:stä. Tänä vuonna tuo hartaudella tarkasteltu prosentti lienee jo 0,56 eli tismalleen EU:n kollektiivisella tavoitetasolla. Lupauksista kiinni pitämisestä kannattaa muistuttaa muitakin maita varsinkin aikana, jolloin Suomi käy YK:n turvallisuusneuvoston jäsenkampanjaa. Kovin monen ulkopolitiikkasektorin suhteen ei rehellisesti voi väittää, että Suomi olisi kokoaan suurempi globaali toimija, mutta kehityspolitiikan osalta voi. ODA-kelpoisia maita (http://www.oecd.org/dataoecd/32/40/43540882.pdf) on maailmassa noin 150, ja ne tulevat varmasti tarkastelemaan apulupausten toteuttamista erityisen tarkkaan ennen syyskuun kokousta.
Mutta mihin suomalainen veronmaksaja tarvitsee kehitysapua, paitsi kansainvälisiin PR-kampanjoihin? Talouskasvu ja markkinoiden luominen, rauha ja turvallisuus, ympäristötuhojen estäminen, tautien torjuminen, pakolaisvirtojen hillintä – tällaisten syiden vuoksi kehitysapu kannattaa jo ihan itsekkäistä syistä, ja näillä sitä usein hieman häveliäästi perusteellaan. Mutta miksei välillä voisi puhua ihan moraalisinkin käsittein, vaikka tiettyjen ystävämaiden kirkasotsainen solidaarisuus tai Bono-henkinen idealismi kiusaisikin puhdasoppisuudellaan?
Kehityspolitiikan lukuisat käsitteet ovat häilyviä ja tulkinnanvaraisia, mutta vuosituhattavoitteet ovat selkeitä ja määrällisesti mitattavia. Kenellekään normijärjen ja –omatunnon omaavalle ihmiselle ei tarvinne selittää, miksi meidän pitäisi vähentää lapsi- ja äitiyskuolleisuutta tai taata yhä useammille puhdas juomavesi. Suomen ja EU:n mielestä tätä ei saavuteta siirtämällä rahoitusvastuuta kokonaan kehitysmaille itselleen, vaikka apuvapaa maailma onkin tietysti – samoin kuin Moyolle – lopullinen päämäärä. Toki kehitysmaita autetaan jatkossa entistä enemmän mm. parantamaan kansallisia veronkeruujärjestelmiään (http://www.consilium.europa.eu/uedocs/cms_data/docs/pressdata/EN/foraff/115145.pdf)ja kehittämään omia yksityissektoreitaan talouskasvun edistämiseksi. Ja vaikka kehitysavun kauhukuva, pelloille ruostuneet varaosattomat traktorit, ei ehkä vielä olekaan kaikkialla pelkkää historiaa, EU pyrkii kaikilla rintamilla ja lukuisin keinoin parantamaan avun tehokkaampaa perillemenoa ja säästämään samalla satoja miljoonia euroja. New Yorkissa EU tulee vaatimaan myös muilta mailta samaa kuin mitä se vaatii itseltään – tuloksellisempaa, virtaviivaisempaa ja johdonmukaisempaa kehitysapua.
Se, mihin, missä ja kuinka valtion rahaa käytetään, on poliittinen valinta. Veronmaksajana ajattelen, että huonomminkin on valtio minulta keräämiään euroja käyttänyt kuin sen ajamiseen, että maailman nälkäänäkevien määrä vähenisi edes puoleen. Seison siis MDG-maratonin tankkauspisteen vieressä kannustamassa hoippuvaa juoksijaa maaliin. Jaksaa, jaksaa!
Anna Merrifield
Kirjoittaja vastaa EUE:ssa kehitysyhteistyöasioista
[i] Pauli Hanhiniemen sanoittama ”Jos se ois helppoo” löytyy Kolmas naisen v. 1989 julkaistulta albumilta ”Hikiset siivut”. Lainaus soveltuu käytettäväksi sopivissa tilanteissa sekä yksityiselämässä että kansainvälisessä politiikassa.
Päivitetty 16.6.2010
