Eräs yhden asian järjestö järjesti taannoin tempauksen, jossa suuresta suomalaisesta päivälehdestä jaeltiin feikkiversiota nimeltään Maaseudun Tulvaisuus. Ottamatta enempää kantaa itse tempaukseen, kannattaa ehkä pysähtyä hetkeksi miettimään tuota nimeä. Maaseudun tulvaisuus (ja ehkä vielä useammassa tapauksessa veden puute) on asian ytimessä, kun ajatellaan tulevia aikoja. Joskus viime vuosituhannella viittaan pukeutunut ympäristömies hyppeli TV-ruudussa ja hihkui, että kun teet näin ja näin, maapallo pelastuu. Nykyään hän ei varmaan muusta puhuisikaan kuin ilmastonmuutoksesta. Maatalouden mahdollisuudet torjua ilmastonmuutosta ja toisaalta elintarviketuotannon sopeutuminen siihen ovat kohtalonkysymyksiä pohdittavaksi.
Maatalouspoliittisessa keskustelussa globaali ruokaturva on tällä hetkellä yksi keskeisimpiä huolia. Ihmislapsia sikiää sellaista vauhtia, että FAO:n ennusteen mukaan ruuan tuotanto on liki kaksinkertaistettava, jotta maapallon jokaiselle asukkaalle riittää ruokaa vuonna 2050. Samaan aikaan käytettävissä olevan maatalousmaan määrä ei ainakaan kasva. Parhaat alueet on jo otettu tuotantoon. Kasvava ruokamäärä pitäisi lisäksi tuottaa käyttäen aiempaa vähemmän vettä ja energiaa. Paitsi että ilmastonmuutos on selätettävä, on samalla parannettava tuotannon tehokkuutta ympäristöä vaarantamatta. Ruuan tuotannon kasvattaminen ei välttämättä onnistu ilman uusia tekniikoita. Tiedemiehet ovatkin jo tutkineet, että tehokas maataloustuotanto on itse asiassa myös kaikkein ilmastoystävällisintä. Jääkö luomuruoka vain harvojen nautintaoikeudeksi?
Toki ruokahuolto ei ole pelkästään ilmastonmuutosasia, vaan maatalouspolitiikassa riittää muutakin petrattavaa. Vuosien 2007–2008 ruokakriisi (kuka vielä muistaa sen?) osoitti, että eurooppalainen elintarvikeketju ei toimi niin kuin sen pitäisi. Hintapiikin aikana kuluttajahinnat seurasivat lähes reaaliajassa tuottajahintojen nousua, mutta tuottajahintojen romahdettua kuluttajahinnat tulivat alas vain vaivoin; puhuttiin kivi ja höyhen -ilmiöstä. Ilmiön syyt olivat moninaiset, mutta komission tutkimuksissa selvisi, että monien tuotteiden kohdalla teollisuus ja/tai kauppa yksinkertaisesti käyttivät tilaisuutta hyväkseen omien marginaaliensa kasvattamiseen tuottajien ja kuluttajien kustannuksella. Taisipa panosteollisuuskin ottaa osansa.
Elintarvikeketjun toimintaa on pohdittu useammallakin taholla, mm. maitosektorin korkean tason työryhmässä. Työryhmä päätyi siihen, että elintarvikeketjun heikoimman lenkin, viljelijöiden, neuvotteluasemaa on parannettava. Ryhmä suositti mm. sopimusmallien käyttöönottoa ja kehotti komissiota harkitsemaan kilpailulainsäädännön muutoksia, jotka antaisivat viljelijöille mahdollisuuden kollektiivisiin hintaneuvotteluihin teollisuuden kanssa.
Tulevassa CAP-reformissa mietitään näitä samoja asioita. EY perustettiin aikoinaan tuottamaan paitsi rauhaa ja rakkautta, myös ruokaa. Luotiin yhteinen maatalouspolitiikka, jonka tarkoitus oli tehostaa ruuan tuotantoa nälkäisten kansakuntien ruokkimiseksi. Politiikka oli liiankin tehokasta, ja välillä purjeita oli pakko reivata: luotiin maitokiintiöt ja kesantovelvoite. Nyt lähestytään tavallaan noita alkuaikoja. Kesantovelvoite on jo siirtynyt historiaan, ja kohta maitokiintiötkin. Ollaan valmiimpia ruokkimaan maailma.
Viime vuosina politiikka on muutettu WTO-kelpoiseksi ja tehty täydellinen suunnanmuutos kohti markkinaehtoisempaa maataloutta. Tuki ei enää ohjaa tuotantopäätöksiä, vaan markkinat. Paria ideologisesti puhtainta liberaalijäsenmaata lukuun ottamatta kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että järjestelmän perusrakenteet ovat nyt kunnossa. CAP:n tulisi jatkossakin perustua kahteen pilariin. Ykköspilarissa ovat suorat tuet ja markkinatoimenpiteet. Suorilla tulotuilla ylläpidetään tuotantopotentiaalia ja korvataan viljelijöille sellaisten julkishyödykkeiden tuotantoa, joista ei voi saada korvausta markkinoilta. Markkinoiden vapautumisen odotetaan johtavan kasvaviin hintavaihteluihin, jotka eivät ole eduksi viljelijöille eivätkä kuluttajille. Markkinatoimenpiteet muodostavat turvaverkon, jolla markkinoita ohjaillaan pahimpien hintavaihtelujen tasoittamiseksi. CAP:n kakkospilarin muodostavat maaseudun kehittämistoimenpiteet, joilla edistetään rakennekehitystä ja kilpailukykyä, ympäristönhoitoa ja maaseudun yleistä elinvoimaisuutta. Järjestelmän yksityiskohdista on sitten enemmänkin erilaisia mielipiteitä.
Yleisesti tunnustetaan CAP:n tavoitteet, jotka vahvistettiin myös Lissabonin sopimuksessa; ne liittyvät tuottavuuden parantamiseen, maaseutuväestön kohtuulliseen tulotasoon, markkinoiden tasapainottamiseen ja elintarvikkeiden tarjonnan varmistamiseen kuluttajille kohtuullisella hinnalla. Matkan varrelle CAP:lle on asetettu myös uusia tavoitteita, jotka painottavat mm. ilmasto- ja ympäristökysymyksiä, eläinten hyvinvointia ja elintarviketurvallisuutta. CAP onkin kehittynyt niin, että sillä on paljon annettavaa EU2020-strategialle. Monet strategian tavoitteista ovat jo nyt CAP:n perusrakenteissa: mm. kilpailukyvyn parantaminen, työllisyys, kestävä tuotanto ja innovaatioiden edistäminen.
Yleinen elämänkokemus kertoo, että tavoitteisiin on vaikeaa päästä, jos asiaan ei panosteta. Samoin CAP:n tavoitteisiin pääseminen edellyttää riittäviä resursseja. CAP on kaikkein pisimmälle integroitu EU-politiikka, ja siksi on loogista, että sen osuus budjetista on merkittävä. Euroopan parlamentissa on juuri valmistumassa oma-aloitemietintö, jonka mukaan CAP:lle annettavien uusien tehtävien vuoksi sen rahoitus tulisi jatkossa pitää vähintään nykytasolla. Lisäksi parlamentti haluaisi mm. varata elintarvikesektorin kriisinhallintaan oman budjettirivinsä. Tässäpä pähkinää purtavaksi nykyisessä taloustilanteessa.
Tempauksilla on tapana unohtua, nopeastikin. Meillä ei taida kuitenkaan olla varaa unohtaa maaseudun tulvaisuutta.
Osmo Rönty
Kirjoittaja vastaa EUE:ssa maa- ja metsätalousasioista
Päivitetty 2.7.2010
